Click image for larger version  Name:	modernmerc0.jpg Views:	1 Size:	98.2 KB ID:	120724


Viime vuosikymmenen loppua kohti muodissa ollut palkkasoturismista liekitteleminen on hybridisotahuumassa hieman rauhoittunut. Kontrolli päättikin katsastaa mitä aiheesta nykyään julkaistaan ja ratsasi Sean McFaten teoksen The Modern Mercenary. Onko kyseessä vain yksi uusi YAMB?



VÄKIVALLAN MARKKINAVOIMAT



Kirjan The Modern Mercenary: Private Armies and What They Mean for World Order kirjoittanut Sean McFate kertoo olevansa entinen sotilas ja PMC-operaattori, joka sittemmin on jatkanut uraansa akateemisempien haasteiden kimpussa muun muassa opettamalla useammassa yliopistossa rapakon takana. Kaikki liittyvät maanpuolustukseen tai kansainvälisen politiikan ja turvallisuuden koulutusohjelmiin. Tämän ymmärtää hyvin kun etenee kirjassa hiukan pidemmälle. McFate tuntee kansainvälisen järjestelmän, sen historian ja myös tulevaisuuden projektiot. Hänen osaamisensa määrittelee myös lähetysmiskulman kirjaan, joka eroaakin näin piristävästi aihepiirin valtavirrasta. Lukijan onneksi kirja ei ole YAMB (“Yet Another Mercenary Book”), joka ilman mitään uutta arvoa lisäämättä vain toistaisi sitä samaa hylsyn lennätystä, jota sotilaspalveluyrityksistä kertova kirjallisuus urautui viime vuosikymmenillä tekemään - ehkä piristävimpänä poikkeuksena Kontrolli-lehdessäkin esiin nostettu tutkija Peter W. Singer, jonka Corporate Warriors: The Rise of the Privatized Military Industry vuodelta 2003 oli akateemiset laatuvaatimukset täyttävä katsaus sotilaspalveluyritysten sen hetkiseen tilanteeseen organisaatioina ja palveluntarjoajina.

The Modern Mercenary täyttääkin mukavasti kirjahyllyssä Singerin teoksen vieressä olevan kolon. McFate nimittäin matkustaa ajassa taaksepäin aina 1600-luvulle asti, ja selittää helppolukuisesti mutta asiantuntevasti miksi sotilaspalveluyritykset ovat juuri tällä vuosisadalla nostaneet historiallista päätään. Westfalenin rauha vuonna 1648 aloitti maailmanhistoriassa poikkeuksellisen vaiheen. Väkivallan monopoli siirtyi omavaltaisilta toimijoilta modernin valtiokehityksen myötä alueellisesti hallinneille suvereeneille. Tämän kehityksen kulminaatiopisteenä voitanee pitää kahta maailmansotaa, joiden jälkeen valtiokehitys muutti jälleen suuntaa. Globalisaatio, sosiaaliset ja poliittiset muutokset, teknologinen kehitys ja taloudellinen vaurastuminen on mahdollistanut väkivallan monopolin verkkaisen siirtymisen jälleen pois kansallisvaltioiden hallusta uusille toimijoille aina rikollisjengeistä huumekartelleihin ja sotilaspalvelurityksistä heimoihin ja terroristiorganisaatioihin. Tästä on seurannut uudenlaisia sotia ja uudenlaista järjestäytynyttä väkivaltaa; sellaista jota esimerkiksi William S. Lind pyrkii selittämään teoriallaan sodankäynnin neljästä sukupolvesta (Lindin 4th Generation Warfare Handbook arvioitiin Kontrollissa tammikuussa).

Sean McFate selittää kursorisesti kuinka yksityinen väkivalta on ollut väkivallan normi kaukaisimmasta historiasta asti aina Westfalenin rauhaan asti, ja kuinka siitä näyttää olevan tulossa väkivallan normi myös tulevaisuudessa. McFate käyttää paljon tilaa esitelläkseen käsitteen “uuskeskiaikaisuus” (neomedievalism) ominaisuuksia ja vaikutuksia. Konsepti vaikuttaa samanlaiselta mitä silloin tällöin kuulee kutsuttavan neofeodalismiksi. Kirjoittajan mukaan uuden keskiajan teorian keskeisiä ajattelijoita oli valtiotieteilijä Hedley Bull, joka kylmän sodan kuumimpina vuosina loi testin uuskeskiaikaisuuden mittaamiseen. Bullin testi sisältää viisi ominaisuutta, joiden merkittävyyden ja laajuuden kautta voidaan arvioida olemmeko siirtymässä uuteen keskiaikaan. Testin kohdat ovat kuuluvat seuraavasti: (1) Yhdistääkö teknologia maailman; (2) yhdistyvätkö aiemmin erilliset kansallisvaltiot keskenään; (3) voimistuvatko erilaiset ylikansalliset organisaatiot; (4) heikkenevätkö aiemmin itsenäiset ja vahvat kansallisvaltiot, ja viimeisenä; (5) nouseeko yksityinen väkivalta kansainväliselle areenalle. Kirjailija huomauttaa, että 70-luvulla Hedley Bull itsekin päätyi tulokseen, ettemme sillä hetkellä lähesty uutta keskiaikaa. Hän kuitenkin esittää, että nyt viisikymmentä vuotta myöhemmin ja vajaat kolmekymmentä vuotta kylmän sodan päättymisen jälkeen tilanne on täysin toinen. Hedley Bullin testin kohdat alkavat kaikki enemmän tai vähemmän indikoida uuskeskiaikaisuudesta. McFaten mukaan juuri tämä selittää sotilaspalveluyritysten modernia esiinmarssia.


Sean McFate antaa kunnian kenelle se kuuluu nostaen edellä mainitun Peter W. Singerin teoksen aihepiirin kirjallisuuden kärkeen. The Modern Mercenary eroaakin Singerin kirjasta siinä, että Singer vastaa kysymykseen "mitä" ja McFate puolestaan kysymykseen "miksi". Toisaalta Singerin kirja on jo viisitoista vuotta vanha, joten soveltuvin osin kirjoittaja päivittää sotilaspalvelu-skenen tilanteen nykypäivään. McFate jakaa sotilaspalvelualan toimijat kahteen kategoriaan. Nämä ovat konsultointia ja koulutusta tarjoavat yritykset, sekä suoraan voimankäyttöön kykenevät ja siten myös tällaisia palveluita tarjoavat toimijat. On huomattava, ettei muutos vuoteen 2017 tultaessa ole ollut niin radikaali kuin esimerkiksi Etelä-Afrikkalaisen Executive Outcomes-yrityksen suuruuden päivinä 90-luvulla pahimmillaan spekuloitiin. McFate huomattaakin, että valtavat armeijatasoisia sotilaspalveluja ja voimankäyttöä tarjoavat yritykset - kuten EO tai nuorempi Blackwater - ovat kuihtuneet, vaikka liiketoimintasektori onkin muuten vahva.

Kirjoittaja nootittaa palkkasoturi-kirjallisuuden populistista osastoa siitä, että se joko glorifioi tai demonisoi sotilaspalvelualaa. Kyse on niin monimutkaisista syy-seuraus-suhteista, ettei kehityksen suuntaa pystytä täysin pyörtämään. Siksi aihepiiriin pitää suhtautua analyyttisesti ja kiihkottomasti. Kehityksen ymmärtäminen kuitenkin auttaa yksityistyvän väkivallan aiheuttamaan omantunnontuskaan, muutosvastarintaan ja ehkä jopa mahdollistaa tilanteeseen vaikuttamisen. McFaten kirja selittää erinomaisesti auki muutosta, jota kaikki tuntuvat ihmettelevän. Tämän takia se ei ole YAMB; sitä voi varauksetta suositella palkkasotiloimista joko ihailevasti tai tuomitsevasti käsittelevän kirjallisuuden sijasta. Toisaalta lähestymiskulman tarjoamassa informaatiossa ei ole mitään uutta, jos kehityslinjat tuntee ennestään. McFaten henkilögalleriakin on genreveteraanille silkkaa pässinlihaa, esimerkkeinä Doug Brooks, Eeben Barlow ja Erik Prince. Myös esiinnostetut historialliset hahmot ovat aihepiirin supertähtiä: Ksenofon, Machiavelli, Tilly, Kustaa II Adolf ja mitä näitä nyt on.

Kansantajuisena tietokirjana nide rakentaa oivallista sekä tärkeää siltaa alan kokonaiskuvan ja lukijoiden, jotka aiemmin ovat lukeneet vain kuvauksia sotilaspalvelualan toimijoiden elämästä hiekkalaatikolla, väliin. Kaiken muun ohella kirja ansaitsee kiitosta myös pieteetillä toteutetusta lähteistämisestä. Oli esimerkiksi häkellyttävää löytää kymmenen vuoden kaihertamisen jälkeen tausta väitteelle, että YK harkitsi Executive Outcomesin lähettämistä lopettamaan Ruandan kansanmurha. Tuhannet Ruandalaiset maksoivat päätöksestä hengellään. Pikkutarkassa dokumentoinnissa on toki myös kääntöpuolensa, sillä kirjassa ei ole lukemista aivan niin paljon kuin sivumäärä antaisi ymmärtää. Hakemistot, liitteet ja lähteet vievät miehekkäät sata sivua. Eikä kirja täysin vastaa alanimikkeen lupaukseen, että McFate erittelisi mitä väkivallan markkinavoimat tarkoittavat meidän kaikkien tulevaisuudelle. Hän pitäytyy pääasiassa vain laajassa tilannekuvassa siitä, miksi sotilaspalveluala on voimautunut kylmän sodan jalanjäljissä.

Lopputulos on kuitenkin se, että Kontrollin karkein oikeus vapauttaa kirjan kaikista sen sisältöön kohdistuvista epäilyksistä! Tällaista teosta voi suositella varauksetta aihepiiristä kiinnostuneelle. The Modern Mercenaryn kaltaista, helppotajuista mutta selittävää tietokirjallisuutta tarvitaan erityisesti juuri järjestäytyneen väkivallan toimintaympäristön tiimoilta! Olisikin suotavaa, että iän ikuisten Isoa Kakkosta kertaavien kirjojen sijasta välillä myös suomeksi julkaistaisiin tämän sortin tietokirjallisuutta.



The Modern Mercenary: Private Armies and What They Mean for World Order
Sean McFate
s. 270
Oxford University Press, 2014



Teksti
Antti Sirkkala